Tänään tuli Talvisodan loppumisesta kuluneeksi 70 vuotta. Kansakuntamme kohtalon kannalta varmasti merkityksekkäät 105 päivää kestänyt Talvisota päättyi 13.03.1940 klo 11:00. Yleisradio ja muu media käsittelee aihetta laajasti, enkä tähän yhteyteen julkaise aiheesta edes linkkejä, mutta julkaisen asiasta tämän oman näkemykseni siksi, että välillä tuntuu, ettei Suomen kansallismielisten akateemisten joukko ole vieläkään ymmärtänyt ja sisäistänyt kaikkia talvisodan opetuksia ja varsinaisesta talvisodan hengestä sillä ei tunnu olevan hajuakaan.
Vaikka Neuvostoliitto voitti sodan, voiton niukkuus oli sille niin kiusallinen ja ennenkaikkea nöyryyttävä, ja toisaalta suomalaisten urhea vastarinta ja perisksiantamattomuus kansainvälisesti niin merkillepantavaa, että myöhempi historiankirjoitus niin Suomessa kuin NL:ssakin yritti unohtaa koko tapahtuneen tosiasian. Suomelle taas itsenäisyyden ja oman yhteiskuntajärjestelmän säilyttäminen raskaiden tappioiden ja alueluovutusten jälkeenkin oli sellainen saavutus, että sitä voi yhä ihmetellä ja ihailla.
Suomalaisten yhtenäisyys talvisodassa on hämmästyttävä suoritus erityisesti siksi, että vain kaksi vuosikymmentä aikaisemmin maa oli käynyt läpi yhden Euroopan verisimmistä sisällissodista. Siitä huolimatta toiseen maailmansotaan joutuessaan sama kansakunta oli ainutlaatuisen yhtenäinen. Talvisodan henki sitoi ja paransi entiset sisällissodan aikaiset haavat ja loi kansamme keskuuteen uuden voimakkaan yhteenkuuluvaisuuden ja solidaarisuuden tunteen. Ilman tätä jaloa, kansamme keskinäistä solidaarisuutta talvisodan ihme ei olisi ollut mahdollinen.
Tällaista jaloa solidaarisuutta omaa kansaamme kohtaan oli Suomessa opittu kunnioittamaan jo vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Sisällissodan lopputuloksesta riippuen Suomella olisi ollut monenlaisia mahdollisuuksia valita epädemokraattinen ja kansan tahdon vastainen, yksinvaltainen tie. Tammikuussa 1918 alkanut kapina olisi onnistuessaan tehnyt Suomesta vähintään Neuvosto-Venäjän liittolaisen, toisaalta kuitenkin hetimmiten sodan jälkeen vallassa ollut, onneksemme tilapäinen, enemmistö alkoi muokata Suomesta Saksan vasallivaltiota, jossa esimerkiksi yleistä äänioikeutta olisi rajoitettu ja valtaa keskitetty yläluokalle ja perinnölliselle monarkialle.
Kansalaisten oman aktiivisuuden ansiosta ja solidaarisuudesta omaa kansaa kohtaan Suomesta tuli kuitenkin tasavalta ja mm. yleinen äänioikeus säilyi. Tuolloin ensimmäiseksi presidentiksi valittiin nimenomaan laillisuusmies (K.J.Ståhlberg) eikä sisällissodan joukkojen komentajaa. Lisäksi vielä samanlaisen solidaarisuuden hengessä kansanvallasta tinkiminen torjuttiin 1930-luvun alun oikeistopaineessa esimerkillisesti - ja tasavalta kesti.
Valtaa ei keskitetty harvoille vaan yhteiskuntaa lähdettiin vastustuksista huolimatta uudistamaan. Esimerkiksi uusi asutuspolitiikka teki maattomista talonpoikia. Sisällissodassa hävinneet päästettiin hallitusvastuuseen jo vuonna 1926. Presidenttiin nojaava hallitusvalta käännettiin parlamentarismiksi vuonna 1937. Ideologiset rajat ylitettiin kansan eduskuntavaaleissa antaman valtakirjan turvin. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen alkoi jo ennen talvisotaa, kun luotiin mm. kansaneläkejärjestelmä.
Sisäpoliittisten opetusten omaksuminen tuntuu kuitenkin yhä nykyisinä aikoina olevan hakosessa, varsinkin Suomen kansallismielisiltä ja maahanmuuttokriittisiltä akateemisilta öyhöttäjiltä. Lyhyesti ottaen kaikkien suomalaisten tunne kuulumisesta täysivaltaisina jäseninä samaan yhteiskuntaan ja hädänalaisen kansanosamme syrjäytymisen ehkäisy yhteisesti rakennettujen uudistusten avulla ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimessä, tulisi olla terveen yhteiskunnan ja keskenään solidaarisen kansankokonaisuuden perusta myös tällä vuosituhannella.
Minulla ei ole täyttä varmuutta siitä, ovatko nyt huolestuneena havaitsemani kansallismielisen ja maahanmuuttokriittisen rintaman hajoittamisyritykset itse akateemisten joukon aikaansaannosta vaiko ulkopäin organisoitua, suuren rahan avulla tehtyä hajoitustoimintaa. Mutta se pyrkimys, minkä korviensa välistä vaatimattomammillakin palikoilla varustettu ihminen nyt tämän kaiken keskellä varmasti huomaa, eli tehdä jälleen talvisodan hengen vastaisesti erotuslinjaa ja yhteiskunnallista luokkarajaa akateemisten ja ei-akateemisten isänmaansuojelijoiden välille, ei tule todellisuudessa johtamaan muuhun kuin Suomen omaa kansaamme puolustavien, isänmaallisten ja kansallismielisten ynnä maahanmuuttokriittisten tahojen entistäkin voimakkaampaan hajoamiseen.
Kaikki tämä keskinäisen solidaarisuuden puuttuminen nykyisinä aikoina saattaa aiheuttaa sen, että kansakuntamme tulevaisuuden kannalta mittaamattoman tärkeissä maaliskuun 2011 eduskuntavaaleissa saattaa todellisten, merkityksellisten kansallismielisten ja todellista muutosta sairaaseen maahanmuuttopolitiikkaamme haluavien ehdokkaiden pääsy eduskuntaan estyä. Miettiä sopii sitten vain tämän jälkeen, kestääkö yhteiskuntarakenteemme tämän johdosta tapahtuvaa kansalaistottelemattomuuden ja suoran toiminnan konkretisoitumista.
ME KÄÄNNYMME PUOLEESI, TALVISODAN HENKI! TULE JA PELASTA MEIDÄT!
