torstai 25. joulukuuta 2008

JEESUS EI KULJE OHITSEMME HUOMAAMATTAMME



Tänään 25.12. on kautta kristikunnan Vapahtajamme, Herramme, Jumalan ainokaisen Pojan, Jeesuksen Kristuksen Syntymäjuhla. Sitä on vaikea jäädä huomaamatta pohjoismaisessa kristityssä kulttuurissamme meillä täällä Suomessa. Näin on ollut vuosisatoja. Me kaikki kuitenkin tiedämme, ymmärrämme ja käsitämme, että näin ei välttämättä tule olemaan tulevien vuosikymmenten päästä, monikulttuurisuuden yhden kavalimman syövän, islamilaisuuden, kalvaessa raivokkaasti hengellisenkin kulttuurimme peruspilareita.

Kannattaa muistaa, että jos täydessä ymmärryksessä vapaaehtoisesti sanomme irti yhteistyösopimuksemme Herramme Jeesuksen kanssa, ei hänelläkään ole mitään velvoitteita meitä kohtaan. Siitä huolimatta olen vankkumattomasti valmis uskomaan, että kaikkivaltias Jumala kaikesta huolimatta, meidän tehtyämme vakavaakin syntiä ja luodessamme katseemme aikamme eksytysten ja epäjumalien puoleen ja jopa tietämättämme näin Saatanaa kumartaen, on valmis antamaan meille kaiken anteeksi ja Poikansa kautta lähestymään meitä yhä uudestaan, loppumattomalla ja äärettömällä rakkaudellaan.

Joel Hallikainen on mielestäni asian ytimessä albumillaan "Rakkautta etsimässä", josta kopioin sanat Anna-Mari Kaskisen sanoittamasta kappalessta "Hän ohitse ei kulje" tähän:


HÄN OHITSE EI KULJE


1.Hän ohitse ei kulje,ei ketään hylkää Hän.
Jo pimeyden halki Hän löytää itkevän.

"Ei syytä Hän, ei soimaa. Hän kohtaa särkyneen.
Ja parantava rauha käy köyhään sydämeen."

2.Niin täynnä rakkautta tuo hahmo nöyrä on,
on Hänen kasvoillansa vain valo suunnaton.

"Hän tuntee ahdistuksen, hän kivun ymmärtää.
Me kaiken voimme kestää, kun vierelle Hän jää"

3.Ei poistu täältä tuska, ei kärsimysten yö,
vaan kaaoksenkin alla Jumalan sydän lyö.

"Hän hallitsee jo aikaa, se kerran katkeaa,
ja silloin keskellämme on uusi taivas, maa."

Makuasioista on turha kiistellä, mutta hengelliset laulut ovat toki paljon muutakin kuin vanhoja körttivirsiä - niistä löytyy kauniita ja koskettavia sovituksia hyvin monille eri musiikkilajeille ja -tyyleille, niin että uskaltaisimpa todeta sieltä löytyvän melkein jokaiselle henkilölle osansa.

Ja tässä vielä koskettavasti sovitettuna ja Jenni Vartiaisen esittämänä 3 ensimmäistä minuuttia vanhasta hengellisestä laulusta "Herra Kädelläsi":

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

PERÓN CON EVITA!




Kun Evita Perón, kenraali Juan Perónin puoliso, julistaa presidentin virka-asunnon Casa Rosadan parvekkeelta 23.09.1947, että Argentiinan naiset tulevat saamaan kauan haluamansa äänioikeuden, sosialistiset tasa-arvo -taistelijat olivat nyreissään. Tuo nainen ottaa heidän tavoitteensa ja antaa sen rahvaalle. Vasemmistolaisina he eivät suvainneet, että fasisteja sympatisoivan presidentin puoliso onnistuu siinä, mitä heidän piti märehtiä ompeluseuroissaan vielä vuosikymmeniä -oikeuttaen sillä paremmuudentunteensa ja yllyttäen nuoria tyttöjä protestimielisyyteen ym. vahingolliseen. Yläluokkaisina he eivät suvainneet sitä, että maalaiskaupungin tyttö, joka huonoista lähtökohdista on omin avuin saavuttanut asemansa, tunkee heidän hyvimysten reviirille.

Toinen maailmansota paransi Argentiinan työllisyystilannetta tuontitavaroiden saannin vaikeutuessa ja viennin vilkastuessa. Ennen niin valkonaamaiseen Buenos Airesiinkin valuivat pampan ylijäämäihmiset, puoliveriset "griollot", joiden näkeminen muistutti keski- ja yläluokkaa ikävästi siitä, ettei Argentiina ole Euroopassa. Näille ihmisille, jotka olivat siihen asti eläneet maatilojen ja maanomistajien dominoimien pikkupaikkojen paternaalisessa pysähtyneisyydessä, politiikka ei ollut ensimmäisenä omaksuttava kaupunkielämän kummallisuus.

María Eva Duarte de Perón syntyi 7.5.1919 Los Toldosin pikkukaupungissa. Muutaman teatterikiertueen ja parin elokuvan jälkeen Eva Duarte aloitti toukuussa v.1939 erään radiokuunnelman äänenä. Viimeistään silloin hänen elämäänsä astui toinen niistä vaikuttajista, jotka tekivät hänestä Evitan: Mikrofoni. Ja hän tuli vallan hyvin toimeen sähköisten viestimien kanssa. Pienet ääntämyksen ja sanaston virheet, jotka huvittivat yläluokkaa, eivät jääneet pampalla ja työläiskortteleissa huomaamatta. Mikä toiselle on "rahvaanomaista" voi toiselle merkitä kodikkuutta ja meikäläisyyttä. Argentiinan köyhät, osattomat ja arvottomat tunnistivat joukkoonsa kuuluvan, "oman tyttärensä".

Kansallismielisyys, terävät kyynärpäät ja tietty päättäväisyys vastustaa epäoikeudenmukaisuutta - nämä ominaisuudet leimaavat nuorta naista, joka virallisen peronistisen historian mukaan tapasi everstinsä 22.01.1944.

Juan Perón oli aito griollo, maalainen "mustapää", joiden ilmestymistä bulevardeilleen buenos-airesilaiset eivät sietäneet. Äitinsä puolelta hänellä oli puoliksi intiaaniverta, ja lapsuus syrjäisillä maatiloilla Patagoniaa myöten oli lähentänyt häntä niihin, joihin hän kuului. Perónin intiaanin nenä ja leveät kasvot kertoivat maaseudun vähäväkisille, että "tässä on yksi meistä". Argentiinassa vasemmistoa äänestävät parempiosaiset ylenkatsoivat tummaihoisia maalaisia.



Juan Perón valitaan presidentiksi 1946, mutta Evita jää ilman virallista asemaa. Yksi hänellä on: Kansansuosio. Sen varassa voi tehdä hyvin paljon. Argentiinassa presidenttien puolisot ovat perinteisesti toimineet eräänlaisen Hyväntekeväisyysyhdistyksen keulakuvina, antaen virallista statusta seurapiiritanttojen puuhastelulle köyhien ja onnettomien parissa. Tämä elitistinen instituutio oli alunperin perustettu hyvässä tarkoituksessa, orpojen suojelemiseksi, mutta sääty-yhteiskunnan rautaiset käytännöt olivat muuttaneet sen kaltaisekseen, aristokraattisuuden ja yläluokkaisen pöyhkeyden näyteikkunaksi. Seurapiiridaamit mässäilivät sosiaalipornolla ja omalla hyvyydellään marsittaen hiuksettomiksi ajeltuja ja harmaisiin orvon-uniformuihin puettuja empatiansa(?) kohteita näytteille, kaulassaan kyltti, joka kertoi onnettomuuden laadun. Oliko exploitaatio se sana?

Tätä pyhää paikkaa hallitsi nyt Evita Perón, ilman mitään virallista statusta. Asiat esitettiin hänelle, ja hänen kauttaan ne kulkivat eteenpäin. Alkoi tulla yhä enemmän suoranaisia pyyntöjä. Kyöhien tarpeet olivat konkreettisia. Heiltä puuttui jotakin, kengät, kattila, vaatteita. Niiden pyytäjiä saapui presidentin virka-asunnollekin, Casa Rosadaan. Linnan autotallista muodostui myöhemmän Evitan säätiön alku. Yhdessä linnan taloudenhoitajan, Renzin, kanssa Evita teki öisin omin käsin paketteja jaettaviksi pyytäjille ja maakuntamatkoilla tai miserioihin, köyhien toivottomiin hökkelikortteleihin, tehdyillä käynneillä jaettaviksi.

Ammattiliitot lähettivät tavaraa "María Eva Duarte de Perónin sosiaalikampanjaan", ja valtionvarainministeri käski avata tilin johon eri ministeriöt ohjasivat rahaa köyhien avustamiseen. Virallisesti Eva Perónin säätio perustettiin 08.07.1949. Siihen asti avustustyö oli toiminut epävirallisesti ilman kirjanpitoa, kuten se toimi sen jälkeenkin.

Evitan säätiö on mahdollisesti kaikkien vihervasemmiston taholta aina näihin päiviin asti "fasistisina" pidettyjen kansanliikkeiden historian hämmästyttävimpiä ilmiöitä. Presidentin puoliso istui pöydän takana, otti vastaan ihmisiä huolineen, esitti kysymyksiä ja tarkisti anojan puheet psykologisella silmällä, ja jokaiseen suhtauduttiin vakavasti. Tuhat koulua, sisäoppilaitoksia, asuntoloita, sairaanhoitajakoulu jonka oppilaat erityisvalmennettiin katastrofiapuun ja jotka marssivat tyylikkäissä tiukoissa uniformuissaan juhlapäivien paraateissa heti armeijasta seuraavana. Virkistystäkään ei unohdettu: Lomakeskuksiin mahtui 3-4000 työläistä, eläkeläistä ja lasta per keskus. Sairaaloita, lastensairaaloita, ilmaisia lääkkeitä. Oligarkien vanhassa "kaikkein pyhimmässä", Colón-teatterissa, järjestetyssä sentimentaalisessa seremoniassa heinäkuussa 1950 tuhannelle ensimmäiselle uuden eläkelain mukaisen kansaneläkkeen saajalle, itkivät sekä antaja että saajat.

Evitan itsensä kokema nälkä, asunnottomuus ja epävarmuus ensimmäisinä Buenos Airesin kuukausinaan motivoi häntä rakennuttamaan nuorten naisten asuntoloita, mutta ne olivat myös paljon enemmän: henkinen sanoma oikeudenmukaisuudesta ja omanarvontunnosta nöyryytetyille.

Aviottomat lapset olivat ymmärrettävästi Evitan erityisen huolenpidon kohteena. Miserioissa vierailtaessa hän muisti aina kysyä nuoren äidin lapsen isää. Vastaus "Isää ei ole", herätti aina ymmärryksen -ja yhteisymmärryksen. Autettavan leimaaminen, nöyrän vastaanottajan ja kiitollisen avuttoman minäkuvan rakentaminen oli vastakohta Evitan pyrkimyksille. Hän halusi opettaa köyhät pitämään ihmisarvoista kohtelua itsestäänselvyytenä, jonka saamiseksi ei tarvitse nöyrtyä. "Apu" voi olla vastaanottajan avuttomuuden, kelpaamattomuuden, saamattomuuden ja huonouden alleviivaamista, -ja yhteiskunnassa vallitsevien hierarkioiden lujittamista, mutta se voi olla myös vastaanottajan kohtelua ihmisenä, jolla on arvonsa.

Fundacion Eva Perónia on kritisoitu tuhlauksesta: Syrjäkylän intiaaninaisen mökin ovelle saattoi yllättäen ilmestyä säätiön lähetti, tai Evita itse, mukanaan uutuuttaan hohtava hääpuku. "Olette menossa naimisiin? Varmaankin tarvitsette..." Arvokkaan lahjan saattoi antaa vain yhdelle, mutta mitä muut saivat? Tiedon siitä, että köyhät ovat ihmisiä, kalleimmankin lahjan arvoisia, ettei ole kahden kerroksen väkeä. Ihmisten repiminen pois paternalistisen alistuvuuden puoli-ihmisyydestä on vallankumous sinällään. Joka ei tätä ymmärrä, ei tiedä vallankumouksista mitään.

Evita muistaa ihmisten kasvot hämmästyttävän hyvin. Toista kertaa samalla selityksellä apua hakevat huomaavat tulleensa muistetuiksi, mutta psykologinen silmä löytää myös potentiaaliset avustajat, henkilöt -yleensä naiset- joilla on intoa ja motivaatiota, -vastustajat puhuvat jopa fanaattisuudesta. Heidät rekrytoidaan Evitan kasvavaan organisaatioon.

Antiperonistit jaksoivat pilkata Evitaa jakamassa köyhille ompelukoneita, oman lapsuutensa muistikuvissa alati hyrrääviä selviytymistaistelun välineitä, mitään pilkkaamastaan asiasta ymmärtämättä. Toiset tuomitsevat Evita Perónin taantumuksellisena, fasistina. Toisille -varsinkin Argentiinassa- hän on yhä vallankumouksellinen.

Argentiinalaisilla on toinenkin koko maailmassa tunnettu ja kohuttu revolutionääri: Ernesto "Che" Guevara. Mitä tahansa eroja ja yhtäläisyyksiä heissä havaitsemme, tai kieltäydymme näkemästä, heidän yhteistä kiinnostustaan latinalaisen Amerikan köyhien ihmisten elämään ei voi jättää huomiotta. "Miten käy minun köyhieni?", kertovat monet vierailijat Evitan toistaneen kuolinvuoteellaan, pelätessään vastustajiensa kaappaavan säätiön ja ottavan Juan Perónin vaikutuksensa alaiseksi hänen poistuttuaan.

"Vallankumous" ei kuulunut Eva Perónin käytetyimpiin sanoihin. Sensijaan hänen puheissaan ja spontaaneissa lausahduksissaan toistuu "corazón". Argentiina, köyhät ja työläiset olivat lähellä hänen sydäntään, ja hänelle hänen työnsä oli sydämen asia. Nykyisessä vallan- ja mammonanhimoisessa maailmassa tällainen on varsin poikkeuksellista.

Yhteiskunta, joka ei huolehdi köyhistään eikä anna asiaankuuluvia oikeuksia työläisilleen, ei tunne käsitettä kansankokonaisuus. Sitä heikentää hyvinvoivan kansanosan itsekäs lyhytnäköisyys, joka on markkinatalouteen sisältyvä välttämätön paha. Argentiina oli tässä suhteessa eksynyt kauas oikealta kurssilta, ja peronistien sosiaalipolitiikka ja näyttävä kampanja köyhälistön herättämiseksi haluamaan parempaa ja uskomaan mahdollisuuksiinsa oli täsmälääke yhteiskunnan tervehdyttämiseksi.

Eva Perónin säätiö oli kaikkien aikojen parhaita toimenpiteitä marxilaisen agitaation torjumisessa. Bolshevistisellä hölynpölyllä, joka lupasi vain utopioita ja kateutta menestyneitä kohtaan, "luokkavihaa", ja väkivaltaisten menetelmien ihannointia, ei ole vaikutusta sellaisiin ihmisiin jotka tietävät että heitä kohdellaan oikeudenmukaisesti ja että myös he voivat vaurastua omalla työllään.

Juan Perónin ensimmäisen presidenttikauden lopulla tämä työ oli vasta alkumetreillään, mutta suunta oli selvästi nähtävissä. Ehkä liiankin selvästi, sillä etuoikeuksistaan huolestuneet olivat hereillä.

Evita korosti kaikissa puheissaan, että hän toteuttaa Juan Perónin antamaa inspiraatiota, mutta lienee selvä että hän oli visionääri ja peronistisen kansanliikkeen innoituksen ylläpitäjä. Juan Perónin näkemykset riittivät poliittiseen peliin ja vallan säilyttämiseen juonittelevan opposition ja sotilaallisten kaappaushankkeiden keskellä. Harvoin muistetaan, että Peronin kausi oli poikkeuksellinen demokraattisten menetelmien jakso sotilashallitusten keskellä huolimatta poliittisesta väkivallasta, johon syyllistyivät sekä peronistit että heidän vastustajansa.

Argentiinan valmistautuessa vuonna 1951 presidentinvaaleihin, kaikki odottivat Evita Perónin asettuvan varapresidentti-ehdokkaaksi. Tämä ei ollut Perónien tai puolueen taktikointia, vaan kansanjoukkojen tahto. Voidaan sanoa, että se tuli suoraan Argentiinan kansan sydämestä.

Peronistien Partido Justicialista-puolueen joukkokokous Buenos Airesissa 22.08.1951 oli yhtä mahtava ja innostunut, kuin 17. lokakuuta 1945. Ihmisjoukot odottivat Evitan ilmoittavan ehdokkuudestaan, mutta ilmoitusta ei tullut. Avenida 9. de Juliolle kokoontunut miljoonapäinen ihmisorgaani vaati: "Suostu ehdokkaaksi nyt!" Jälkeenpäin voimme nähdä, että tämä hetki - hetki, jota ei käytetty ja hetki, jolloin Perónit antoivat periksi - oli peronismin historian taitekohta. Tässä video aiheesta:



Evita pitkittää keskusteluaan yleisön kanssa valmistaakseen sitä vastaanottamaan tiedon varapresidenttiydestä luopumisesta, vai toivoessaan Perónin muuttavan kantaansa? Neljä kertaa hänen oli toistettava compañeros ennenkuin häntä kuunneltiin. "Compañeros, minä en luovu taistelusta vaan arvonimistä." Evita Perón oli jo alustavasti ilmoittanut varapredenttiydestä kieltäytymisestään radiopuheessaan 11.08.1951.

Eva Perón menehtyi pitkällisen kohtusyövän murtamana 26.08.1952 - vasta 33 vuoden iässä - saavuttamatta koskaan Argentiinan varapresidentin asemaa ja arvoa. Hautajaiset olivat suureelliset ja Evitasta tuli viimeistään silloin Argentiinan kansalle pyhimykseen verrattava "Santa Evita".

Sotilasvallankaappauksen uhka oli väijynyt Perónien yllä koko heidän valtakautensa ajan. Peronismihan tukeutui ammattiliittoihin, järjestäytyneeseen työväestöön, ja järjestäytymättömien köyhien irrationaaliin kunnioitukseen. Ei armeijaan eikä taloudelliseen valtarakenteeseen. Evita oli ostanut aseita CGT:n työläisten aseistamiseksi Hollannista. Kaupat tehtiin kuningattaren puolison, prinssi Bernhardin, välityksellä: 5000 pistoolia ja 1500 konepistoolia.

Juan Perón ei luovuttanut näitä aseita työläisille, jotka olisivat halunneet puolustaa hänen hallitustaan, vaan valitsi vallastaluopumisen ja maanpaon, jota kesti vuodesta 1955 vuoteen 1973. Jo toinen pelkuruus Juanilta, vaiko kolmas? Vallankaappaus 16.09.1955 on joka tapauksessa verinen. Taistelut kestävät kolme päivää, ja tuhannet saavat surmansa. Evitan lojaalisuutta Juan Perónille on vaikea kyseenalaistaa. Oliko sitä jopa liikaa? Ainakin hän olisi ollut valmis puolustamaan peronismin asiaa sisällissodankin uhalla!

Juan Domingo Perón valittiin 11.11.1951 toiselle presidentinkaudelleen murskaavin luvuin, mutta vaaliuurniin oli jätetty kymmenen tuhatta tyhjää ääntä. Evitalle niiden viesti oli selvä: "Ne tulevat peronismiin pettyneiltä. Kaikkein parhailta, jotka olemme menettäneet."

Peronismin ongelmat näyttävät olleen samanlaisia, kuin mitkä ovat vaivanneet kaikkia nykyaikaisia joukkokannatukseen tukeutuvia poliittisia liikkeitä: Anarkismia, sosialismia, kommunismia, fascismia, falangismia ja luultavasti myös näiden seuraajia tulevaisuudessa. Kapitalismin ja sosialismin välille "kolmatta tietä" etsiville, jotka hakevat ideologista perustaa sellaisilta ajattelijoilta kuin Francis Parker Yockey, vain yhden mainitaksemme, peronismi ja Evita merkitsevät toteutunutta käytännön koetta.

Globalisaatio, finanssipääoman huippukerroksen ahneuden päästäminen valloilleen ja kansojen hyvinvoinnista huolehtimisesta laiminlyöminen, on todellinen vaara kansakunnille. Niin "oikeisto" pääoma-myönteisyydessään kuin "vasemmisto" epäisänmaallisuudessaan ovat molemmat ylikansallisen pääomavallan asialla, ymmärsivät mitä tekevät tai eivät. Ratkaisevan poliittisen askeleen ottaminen, todellisen vastarinnan aloittaminen, on vaikeaa mutta meillä on edelläkävijä, joka oli valinnut saman tehtävänasettelun, joka meidänkin on löydettä, ja he saivat myös nähdä vihollisen ilman naamioita: USA:n imperialismin, puoluevasemmiston ja oligarkien (taloudellisen harvainvallan edustajien) marssivan rintarinnan päivänvalossa, kaikkien nähden. Pitää vain ymmärtää näkemänsä ja oppia historiasta.

Juan Domingo Perón äänestettiin palattuaan maanpaostaan v. 1973 vapaissa vaaleissa, mm. Montoneros-taistelujärjestön avustuksella ja suoranaisesta vaatimuksesta, vielä kolmannelle kaudelle Argentiinan presidentiksi yhdeksän kuukauden ajaksi aina hänen poisnukkumiseensa 01.07.1974 asti.

P.S. Olen itsekin avoimesti jo nuoresta pojasta asti ihaillut Juan ja Evita Perónia.

María Eva Duarte de Perón, Sinun muistosi pysyy sydämissämme kuolemaamme asti! R.I.P.

torstai 18. joulukuuta 2008

ESPAÑA NO SE RINDE!

Suomen isänmaansuojelijat ja kansallismieliset taistelijat, ottakaa mallia Espanjan falangisteista! Espanjan falangistit jaksavat väsymättömästi ja periksiantamattomasti kaikista vastoinkäymisistä huolimatta jatkaa kansallista taisteluansa EU:n riistovaltaa vastaan! Espanjan falangistien tulisieluinen taistelu yhtenäisen Espanjan kansallisen kulttuurin puolesta ei päättynyt Espanjan kansan vapahtajan Fransisco Francon poisnukkumiseen vuonna 1975 !





VIVA LA MUERTE! LA LUCHA CONTINUA!