Kansallismielinen eli nationalistinen kristillissosialismi edustaa omaa sorrettua, alistettua ja poljettua kansaamme rakastavaa, suojelevaa ja puolustavaa, sosiaalisesti oikeudenmukaista, tervettä isänmaanrakkautta, joka pitää koossa sinivalkoista kansankokonaisuuttamme, murtaen yhteiskunnallisesti luokka- ja roturistiriidat.
Kansainvälisesti nykyaikainen kristillissosialismi eri muodoissaan, sisältäen myös kansallismielisen kristillissosialismin, perustuu hengellisiltä lähtökohdiltaan latinalaisessa Amerikassa 1960-luvulla syntyneeseen ns. Vapautuksen teologiaan ja myös sitä edeltäneisiin voimakkaasti sosiaalista ja kristillistä oikeudenmukaisuutta vaativiin hengellispoliittisiin aatesuuntauksiin, kuten esimerkiksi peronismiin. Vapautuksen teologiaa on monesti erheellisesti rinnastettu marxilaisuuteen mm. siksi, että köyhien asema siinä on keskeinen ja mm. marxilaista sosiologiaa käytetään siinä hyväksi yhteiskunnan analysoinnissa, mutta kannattaa muistaa, että niiden käyttö ei kuitenkaan vaikuta siihen, miten kristityt todellisuudessa uskostaan käsin ovat sitoutuneet vapautusprosessiin. Monet vapautuksen teologian käsitteet, joilla on marxilainen leima, eivät kuitenkaan ole lähtökohtaisesti marxilaisia vaan pohjautuvat muihin samankaltaisiin yhteiskuntateorioihin.
Marxilainen ateismi torjutaan yhtä lailla vapautuksen teologiassa kuin kaikissa kristillissosialisminkin suuntauksissa ilman muuta jyrkästi. Dogmaattista marxilaisuutta taas pidetään vahvasti köyhien vastaisena ideologiana, joka siten ei voi sopia kristillissosialismin luonteeseen. Marxilainen "luokkataistelun" käsite muuttuu vapautuksen teologiassa ja kristillissosialismissa oleellisesti, sillä "köyhien" käsite on siinä erilainen kuin "proletariaatti" marxilaisuudessa (työläisten luokka tietynlaisessa kapitalistisessa suhtautumisessa). Luokkaviha on täten lähtökohtaisestikin kristillissosialismille tuntematon käsite.
Uskon antamat arvot ovat vapautuksen teologiassa päämääriä ja ideologiat välineitä, jotka toimivat apuna niiden saavuttamisessa. Kaikki ideologiat eivät ole kuitenkaan hyväksyttäviä kristinuskon näkökulmasta: jos kapitalismi ymmärretään yksityisomaisuuden ja vapaan kilpailun asettamisena muita arvoja ylemmäksi ja sosialismi koko yhteiskunnasta huolehtimisena, on selvää, että sosialismin mielletään olevan lähempänä kristillisiä arvopäämääriä. Tällöin puhutaan yhteiskunnasta, joka takaa elämisen mahdollisuudet ja tasa-arvon perustuen voimakkaaseen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Jonkinlaisesta sosialismista on selvästi kysymys, mutta mikään olemassa olevista yhteiskunnista ei tarjoa ohjeellista mallia ja todellisesta marxilaisuuteen samaistumisesta ei voida puhua mitenkään.
Koko maailmanlaajuisesti nationalistista kristillissosialismia tarkastellessani nousee esimerkillisesti esille etenkin Argentiinan entisen johtajan, kenraali Juan Perónin myötä siellä vallitsevaksi yhteiskuntajärjestelmäksi muotoutunut justicialismi (justicialismo), joka Perónin mukaan nimettiin peronismiksi. Peronismin lähtöajatuksena on voimakas yhteiskunnallinen, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja sitä pidetään myös erityisesti työväenaatteena. Perónin omat kannattajat tulivat alemmista yhteiskuntaluokista, kuten köyhistä, työväestöstä ja erityisesti "paidattomista" (Descamisados), joiden johtajaksi nousi Juan Perónin vaimo Eva "Evita" Perón. Peronismia on vaikea asettaa perinteiselle oikeisto-vasemmisto-akselille. Peronismia edustava Partido Justicialista kuuluu Amerikan kristillisdemokraattiseen järjestöön (Organización Demócrata Cristiana de América), mutta 2000-luvulla se on kulkenut vasemmistolaisempaa linjaa.
Aatehistoriallisesti peronismin juuret ajoittuvat 1930-luvulle, jolloin yritettiin kehittää vaihtoehtoisia aatejärjestelmiä epäonnistuneiksi katsotuille liberaalidemokratialle ja kapitalismille. Samoin yritettiin kehittää ei-sosialistinen ideologia, joka kuitenkin ajaisi yhteiskunnan vähäosaisten etuja. Tuon ajan aatteille oli myös yhteistä oman kansan elinvoimaisuuden parantamiseen tähtäävä nationalismi sekä ajatus voimakkaasta ja vahvasta hallinnosta, joka takaisi rauhan, järjestyksen ja kansakunnan yhtenäisyyden. Tämä suuntaus tunnetaan erityisesti talousajatustensa osalta ns. kolmantena tienä, joka ei ole kapitalistinen, muttei myöskään sosialistinen.
Kun minä puhun kansallismielisestä kristillissosialismista, tarkoitan sillä:
- veteraanejamme, ja vapaan kansamme puolesta verensä luovuttaneiden esi-isiemme muistoa, kunnioittavaa isänmaallisuutta
- maltillista nationalismia, joka asettuu perinteisen poliittisen oikeisto-vasemmisto -jaottelun yläpuolelle
- tervehenkistä suomalaisen kansankokonaisuuden rakentamista ja suojelemista
- suomalaiskansallisen kulttuurimme puolustamista ja vaalimista
- totuudenmukaista populismia
- voimakasta sosiaalista oikeudenmukaisuutta
- kansamme hädänalaisten kansankerrosten auttamista
- kaikkinaisen byrokratian, sekä virka- ja hallintokoneiston mielivallan vastustamista
- median monopolirakenteista riippumatonta sananvapautta
- tervettä arvokonservatiivisuutta pilaantuneiden liberaalien arvojen tilalle
- talouspoliittisesti ns. kolmannen tien etsimistä
- työläisten kannalta ympäristöstä, olosuhteista ja ajankohdasta riippuvaa syndikalismia ja korporatismia
Kansallismielinen kristillissosialismi tietysti pohjautuu arvomaailmaltaan länsimaiseen kristillisyyteen, jolle väärämielisen globalisaation ja maahanmuuton kautta maahamme rantautunut vallankumouksellinen islam ja sen harjoittajat edustavat täysin vierasta kulttuuria, ajattelutapaa, maailmankatsomusta ja uskontoa. Tässäkin valossa on ymmärrettävää, että nationalistiset kristillissosialistit suhtautuvat nykyisenkaltaiseen ja kansankokonaisuutemme kannalta tuhoisaan globalisaatioon ja sen tuomiin moninaisiin ongelmiin, kuten vieraiden kulttuurien invaasioon maahamme ja oman suomalais-kansallisen kulttuurimme, sekä mm. sen kristillisen arvomaailman hävittämiseen pyrkivään, hallitsemattomaan maahanmuuttoon kokonaisuudessaan terveen kriittisesti.
Kristillisen lähimmäisenrakkauden lähtökohdaltaan kansallismielinen kristillissosialismi voidaan samaistaa, tätä kuitenkaan turhaan liiemmälti sen enempää korostamatta, Uuden testamentin Apostolien tekojen toisen luvun neljään viimeisimpään jakeeseen, joissa kuvaillaan uskovaisten yhteisöllisyyteen ja yhteisomistukseen perustuvaa elämäntapaa (UT/ Apt. 2: 44 -47).
